Hei taas! Kuten otsikko kertoo, ajattelin kirjoittaa lyhyesti vuoden 2018 viimeisestä suunnistuskisasta. Viime sunnuntaina ratkaistiin erikoispitkän suomenmestaruudet Salossa.
Lensin Suomeen torstaina aamulla. Lento lähti 9.20, mutta koska olin jostain syystä ajatellut, että kello 7 ja 9.20 välillä on 1h20min, olin (turhankin) hyvissä ajoin lentokentällä. Matka Suomeen sujui muuten hyvin, ja kotiin päästyäni kävin lyhyellä lenkillä. Perjantaina en tehnyt mitään erityistä: tein kevyen pk-reenin, kouluhommia ja pakkasin. Lauantaina lounaan jälkeen lähdimme kohti Turkua, missä juoksimme illalla kevyen verryttelylenkin.
Sunnuntaina aamulla herättyämme kävimme kevyellä aamuherättelyllä, söimme runsaan aamupalan ja klo 8 lähdimme kohti Saloa ja SM-erikoispitkää. Kisapaikalle päästyämme hain numerolapun, GPS-liivin, vaihdoin kengät ja pian lähdinkin jo lähtöön.
Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, juoksin siis naisten pääsarjassa D21. Matkaa oli 17,2km, mutta olin päättänyt juosta pääsarjassa, kun kerran Suomeen asti matkustin. Mitään sijoitustavoitteita minulla ei ollut, halusin vain tehdä tasapainoisen suorituksen ja saada hyvän "viestiharjoituksen". Ykkönen oli kaikilla sama, joten porukka pysyi aika hyvin kasassa. Heti kakkoselle alkoi hajontalenkit, ja hajonnan loppuun asti (vajaan tunnin) suunnistin käytännössä yksin. Tein yhden isomman (noin 2min) virheen yhdelle rasteista ja lisäksi vielä pari pienempää virhettä, joten luulin joutuvani juoksemaan koko loppumatkan yksin. Hajonnan jälkeen löysin kuitenkin letkan, jonka kanssa juoksimme seuraavan hajonnan alkuun. Toisen hajonnan alussa letka hajautui kahtia. Suunnistimme ihan kohtuullisesti hajonnat, ja sitten olikin edessä enää muutama rasti ilman hajontoja. Aika pian tuon lopun putkiosuuden alettua, helpommalla tiepätkällä, luin jo mahdolliset loppuratkaisut valmiiksi: toiseksi viimeiseltä rastilta juostaisiin tien yli polulle ja käytännössä maaliin asti tuota polkua. Mahdollisimman pian polulla täytyisi olla edellä, jos maalissa haluaisi olla edellä. Lopun putkiosuuden me neljä juoksimme käytännössä yhdessä, välillä erkanin vähän porukasta omilla teilleni, mutta en päästänyt letkaa näköpiiristä. Viimeisillä rasteilla, ainakin minun mielestäni, olimme kaikki aika varovaisia ja tarkkailimme toisiamme. Toiseksi viimeisellä rastilla olimme vieläkin käytännössä kasassa. Juoksin letkan toisena, Sofia Haajasen mennessä ensimmäisenä, tielle asti. Kun lähdimme tieltä polulle, totesin, että nyt on yritettävä ohi, jos aikoo yrittää. Pääsin ohi, ja sen jälkeen en paljoa ajatellut: juoksin vain ja etsin katseellani viimeistä rastia. Viimeinen rasti ei siis ollut mitenkään vaikea rasti, mutta loppukirissä pienikin koukku voi maksaa monta sijaa. Leimasin viimeisellä rastilla letkamme ensimmäisenä, silloin oli enää loppusuora jäljellä. Sijoituksesta minulla ei ollut tietoa viimeisellä rastilla leimatessani. Loppusuoralla ja maaliin päästyääni kuuluttaja puhui naisten pääsarjan hopeataistelusta, ja silloin tajusin tulleeni toisena maaliin. En todellakaan olisi uskonut saavani mitalia naisten pääsarjasta erikoispitkältä, ainakaan tuolla suorituksella: fyysisesti minulla oli hyvä päivä, mutta teknisesti suoritus ei ollu vuoden Top5-suorituksissa. Heti maaliin päästyäni isä tuli halaamaan, mutta joutui heti lähtemään omaan lähtöönsä.
Heti maaliin tultuani minut myös kutsuttiin dopingtestiin. Tällä kertaa testi sujui paljon nopeammin kuin keväällä SM-keskimatkalla, liekö kevään hellekelillä ja ensimmäisen testin jännityksellä ollut osuutta asiaan. Testin jälkeen odottelin isää maaliin, ja palkinnotkin jaettiin. Isän tultua maaliin söimme vielä kisapaikalla. Kisapaikalta lähtö vähän venyi, mutta mitäpä se haittasi hienossa kelissä(SM-ep +15 astetta ja aurinkoista?!) , kun ei ollut kiire mihinkään.
Menimme yölaivalla yli Turusta Tukholmaan, ja lähes koko maanantai kului autossa Tukholmasta Trondheimiin. Matka oli pitkä, mutta pidimme taukoja. Tiistaina kävin pyörähtämässä yliopistolla, minkä jälkeen kiertelimme Trondheimia isän kanssa. Isä kävi siis vierailulla Trondheimissa, ja lähti eilen. Minulla ei mitään sen kummempia ole luvassa tulevina päivinä :)
 |
| Kuva: Maritta Nurmi (Vanha kuva Silja-Rasteilta 2017) |
Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, juoksin siis naisten pääsarjassa D21. Matkaa oli 17,2km, mutta olin päättänyt juosta pääsarjassa, kun kerran Suomeen asti matkustin. Mitään sijoitustavoitteita minulla ei ollut, halusin vain tehdä tasapainoisen suorituksen ja saada hyvän "viestiharjoituksen". Ykkönen oli kaikilla sama, joten porukka pysyi aika hyvin kasassa. Heti kakkoselle alkoi hajontalenkit, ja hajonnan loppuun asti (vajaan tunnin) suunnistin käytännössä yksin. Tein yhden isomman (noin 2min) virheen yhdelle rasteista ja lisäksi vielä pari pienempää virhettä, joten luulin joutuvani juoksemaan koko loppumatkan yksin. Hajonnan jälkeen löysin kuitenkin letkan, jonka kanssa juoksimme seuraavan hajonnan alkuun. Toisen hajonnan alussa letka hajautui kahtia. Suunnistimme ihan kohtuullisesti hajonnat, ja sitten olikin edessä enää muutama rasti ilman hajontoja. Aika pian tuon lopun putkiosuuden alettua, helpommalla tiepätkällä, luin jo mahdolliset loppuratkaisut valmiiksi: toiseksi viimeiseltä rastilta juostaisiin tien yli polulle ja käytännössä maaliin asti tuota polkua. Mahdollisimman pian polulla täytyisi olla edellä, jos maalissa haluaisi olla edellä. Lopun putkiosuuden me neljä juoksimme käytännössä yhdessä, välillä erkanin vähän porukasta omilla teilleni, mutta en päästänyt letkaa näköpiiristä. Viimeisillä rasteilla, ainakin minun mielestäni, olimme kaikki aika varovaisia ja tarkkailimme toisiamme. Toiseksi viimeisellä rastilla olimme vieläkin käytännössä kasassa. Juoksin letkan toisena, Sofia Haajasen mennessä ensimmäisenä, tielle asti. Kun lähdimme tieltä polulle, totesin, että nyt on yritettävä ohi, jos aikoo yrittää. Pääsin ohi, ja sen jälkeen en paljoa ajatellut: juoksin vain ja etsin katseellani viimeistä rastia. Viimeinen rasti ei siis ollut mitenkään vaikea rasti, mutta loppukirissä pienikin koukku voi maksaa monta sijaa. Leimasin viimeisellä rastilla letkamme ensimmäisenä, silloin oli enää loppusuora jäljellä. Sijoituksesta minulla ei ollut tietoa viimeisellä rastilla leimatessani. Loppusuoralla ja maaliin päästyääni kuuluttaja puhui naisten pääsarjan hopeataistelusta, ja silloin tajusin tulleeni toisena maaliin. En todellakaan olisi uskonut saavani mitalia naisten pääsarjasta erikoispitkältä, ainakaan tuolla suorituksella: fyysisesti minulla oli hyvä päivä, mutta teknisesti suoritus ei ollu vuoden Top5-suorituksissa. Heti maaliin päästyäni isä tuli halaamaan, mutta joutui heti lähtemään omaan lähtöönsä.
 |
| Kuva: Ilkka Saarimäki |
Heti maaliin tultuani minut myös kutsuttiin dopingtestiin. Tällä kertaa testi sujui paljon nopeammin kuin keväällä SM-keskimatkalla, liekö kevään hellekelillä ja ensimmäisen testin jännityksellä ollut osuutta asiaan. Testin jälkeen odottelin isää maaliin, ja palkinnotkin jaettiin. Isän tultua maaliin söimme vielä kisapaikalla. Kisapaikalta lähtö vähän venyi, mutta mitäpä se haittasi hienossa kelissä(SM-ep +15 astetta ja aurinkoista?!) , kun ei ollut kiire mihinkään.
Menimme yölaivalla yli Turusta Tukholmaan, ja lähes koko maanantai kului autossa Tukholmasta Trondheimiin. Matka oli pitkä, mutta pidimme taukoja. Tiistaina kävin pyörähtämässä yliopistolla, minkä jälkeen kiertelimme Trondheimia isän kanssa. Isä kävi siis vierailulla Trondheimissa, ja lähti eilen. Minulla ei mitään sen kummempia ole luvassa tulevina päivinä :)
Som det kommer fram i rubriken, så arrangerades årets sista FM-tävling för drygt en vecka sedan på söndag. Jag lovade ju skriva på svenska också, så även om det var en stund sedan så gör jag nog det jag har lovat ;)
Det var på torsdag jag åkte till Finland. Annars gick resan bra, men jag var en timme för tidigt i Trondheim flyplats :D Men det är väl bättre så än att vara sent. Väl framme i Vasa gjorde jag inget speciellt, bara en kort länk efter resandet. Fredagen bestod inte av något speciellt heller: lite skolarbete och sen förstås körde vi till Åbo där vi ännu sprang en kort länk.
På söndagsmorgonen vaknade vi, for på en kort morgonlänk, åt frukost och snart var det redan dags att fara till tävlingsplatsen till Salo. Där framme hämtade jag GPS-västen, böt skorna och gjorde mig klar inför starten.
Som jag tidigare nämnde, så sprang jag i damklassen D21. Banan mätte 17,2km men hag hade tänkt att om jag en gång reser till Finland så vill jag nog ha den bästa möjliga träningen. Jag hade inga resultatmål, utan ville bara orientera kontrollerat och få en väldigt bra "stafetträning". Till ettan sprang vi ju alla tillsammans, men redan till tvåan splittrades klungan ganska bra. Jag blev tvungen att orientera helt ensam från ettan enda till 13:e kontroll, typ en timme. Jag orienterade inte bra, ett misstag på 2 minuter och flera mindre. Därför trodde jag ju att alla andra hade farit redan för länge sedan. Den bästa hade nog farit för länge sedan, men jag blev överraskad då jag såg en klunga på cirka 8 damer efter den första gafflingen. Jag visste ju inte vem alla hade redan farit, men i den klungan sprang vi tillsammans till början av nästa gafflingen då. Där splittrade vi oss igen, så att jag och 3 andra sprang tillsammans den andra gafflingen. Vi sprang helt okej, lite seglade vi här och där, men inte alls lika mycket som jag bommade själv på den första gafflingen. Efter gafflingen var det bara några avstånd kvar. På en lättare del på stigen kunden jag läsa färdigt var man måste avgöra senast. Den sista kontrollen var ganska lätt, och man fick springa längs en stig före kontrollen. Där, tänkte jag, måste man springa om, om man ska göra det. Det går inte alltid som man planerar, men denna gång blev det faktiskt så. Vi fyra var i princip ihop på den näst sista kontrollen, jag låg som tvåa. På stigen på väg till sista kontrollen lyckades jag då springa om Sofia Haajanen. Jag tänkte inte så mycket efter det, bara att springa och inte låta någon passera mig. Jag visste ju inte att vi kämpade om medaljer innan jag kom till slutrakan. Då hörde jag kommentatorn tala om oss och medaljer, men först i mål insåg jag att jag hade blivit andra (inte tänker man på placeringar då man vet att man springer mot flera som kommer nära). Att jag fick silver i D21, var verkligen en överraskning. Speciellt med detta lopp, tekniskt var loppet inte bland de 5 bästa i år. Fysiskt kändes det dock helt bra :) Rätt efter att jag hade kommit till mål, kom pappa och kramade mig, men blev genast tvungen att fara till start själv.
Direkt efter målgången blev jag också kallad till ett dopingtest. Denna gång gick det snabbare än på vårens FM-medeldistans: kanske hade vårens varma väder och första testets spänning något med det att göra. Efter testet väntade jag på att pappa skulle komma till mål och också priser delades ut. Efter pappas målgång åt vi ännu i TC:n. Det tog en stund för oss att lämna TC:n, men vad gjorde det i det fina (+15 grader och solsken på FM-ultralång?!) vädret då vi inte hade bråttom.
Vi for över till Stockholm ännu på nattbåten, och nästan hela måndag gick då åt att köra från Stockholm till Trondheim. Det var en lång resa, men vi höll flera pauser och jag tycker att det gick rätt smidigt ändå. För en vecka sedan, alltså i tisdags, var jag på en sväng till universitet på morgonen och resten av dagen bekantade vi oss med Trondheim-området med pappa. Pappa var alltså på besök här i Trondheim några dagar :)
Nu har det gått en vecka sedan jag skrev den finska versionen av denna text. Jag slutade texten med ett "det-är-inget-speciellt-som-ska-hända-för-mig-på-kommande-dagar" och det kan jag göra lika bra nu :D Träning, skola och sådant. Rutiner är ju kul ;)
Kommentit
Lähetä kommentti